Tehopelaus ja realismi

Nyt on kirjoitukset kirjoitettu ja on aikaa blogillekkin. Viime tekstiin viitaten pistän URLia kun leffa tulee torrenttiin.

Mutta aiheeseen, airsoftissa on viimeaikoina ollut kovastikkin tapetilla tehopelaus ja minun mielestäni sen vastakohta, realismin hakuisempi pelityyli. Näiden pelaustapojen kannattajat alkavat vaikuttaa jo poliittisilta puolueilta, omasta ajatusmaailmasta pidetään kiinni kynsin hampain ja toiset ajatussuunnat ovat vain "vääriä".

Tehopelaukseksihan määritellään pelaus jossa haistatetaan paskat kaikelle muulle paitsi pelitehokkuudelle. Aseen pitää olla mahdollisimman tarkka, tehokas ja kompakti. Varusteiden pitää olla mahdollisimman kevyitä ja kompakteja. Lippaiden koon oltava suhteellisen suuri jottei turhaan joudu kantamaan monia lippaita.

Realismin hakuisuudessa aseet isoja, lippaat pienikapasiteettisiä ja varusteet aitoja tai mahdollisimman lähellä, painoa mieluiten paljon. Taktiikat ovat real steel-maailmasta, riippumatta siitä sopivatko ne muovikuulapeleihin, ja osuman tullessa maahan kaadutaan rääkäisten kuin teuraalla oleva sika. Itse koen tämän aatesuunnan paljon kiinnostavammaksi ja siihen pyrinkin pelissä.

Sinänsä on kiinnostavaa tarkastella minunkin pelityylejä lajin aloittamisesta asti:
Alussa oli vemppupistooli, pelityyli oli hiiviskelevää ja sissityylistä, johtuen suoraan aseesta. Ensimmäisen AEGn myötä pelityyli muuttui huomattavasti agressiivisemmaksi, rynnäköt ja muu suora eteneminen tulivat kuvaan. No, MP5 Kurzin tehoilla ei kauempaa ammuttu, joten pelityyli vetäytyi "taktisempaan" kiertelyyn. Ase vaihtui P90ksi, pelityyli pysyi muutaman kuukauden samana. Vähitellen hiiviskely ja ainainen koukkaaminen alkoi kyrsimään, seuraava ase olikin G3-ruoska, pituutta sellainen metri ja risat. Hiiviskely sai jäädä ja tilalle tuli suhteellisen realistinen tyyli, maassa möyrimistä ja real cappien jatkuvaa aseeseen iskemistä. Tähtäintä ei aseeseen pistetä millään, eihän se nyt old school-rynkkyyn sovi. Nyt pelilliset tavoitteet ovat siirtyneet fräägämisestä tiimitoimintaan ja hyvään tunnelmaan.

Tämä on mielestäni suhteellisen luonnollinen kehitys softaajassa, ja koen sen ihan järkeväksikin. Nuorempana se "pärjääminen" tuntui vain niin tärkeältä, mutta lopulta se ei ole se mikä pitää lajin parissa. Aina tulee olemaan sinua parempia pelaajia, joten lajin arvottaminen pärjäämisen perusteella tekee siitä jonkinverran turhauttavaa. Varusteiden keräily, oikean maailman konfliktien ja sotilaiden aspektien opiskelu, kavereiden kanssa hauskanpito ja tunnelma ovat minulle tärkeitä ja pitävät toivonmukaan minut lajin parissa vielä pitkään. Ei voisi kuvitellakkaan harrastavani tätä lajia yksin, jos kaverit lopettavat, niin luultavasti minäkin.

Mutta, palaten taas aiheeseen, Suomessa realismi on ehkä muita airsoft-maita suositumpaa, Suomessa deathmatch-tyyppinen pelaus on jäänyt lähinnä viikonloppupeleihin, ja suurin osa skenaarioista keskittyy eläytymiseen ja realismiin. Tässä välissä varmastikkin joku HC-MilSim-über-körmy tulee valittamaan siitä, kuinka MilSim-termi on vedetty lokaan käyttämällä sitä lähes jokaisen skenaarion kuvauksessa. Tämän sivuutan suoraan olkien kohautuksella. Termit ovat mielestäni todella taipuisia asioita, ja niistä on turha jälkikäteen alkaa nillitttämään mitä ne ovat ja mitä eivät, jos ne ovat jo käytössä tietyistä asioista.

Tehopelaus terminä on jo jossain piireissä lähes kirosana, myös omassa tiimissäni esiintyy erittäin negatiivisessa valossa. En sitten tiedä onko tehopelauksen maailmassa "realismi" paha sana. Miksi tälläistä vastakkainasettelua pitää harrastuksessakin tehdä, eikö tätä ole isossa ja pahassa "oikeassa maailmassa" ole jo tarpeeksi?


Vaikka olenkin realismiin päin suuntauntunut, yritän pitää mieleni avoinna ja kuunnella toistakin osapuolta. Otan mielestäni parhaat asiat molemmilta puolilta ja teen siitä omanlaiseni coctailin. Ehkäpä kaikkien pitäisi tehdä näin. Sen sijaan, että harrastatte tällä ja tällä tavalla, ehkäpä olisi aika harrastaa sinun ihan omalla tavalla, ottaen asioita ja tapoja, joista pidät, pelityyliisi.